Kaksi pointtia: Kuvia voi jakaa tarkoitushakuisesti. Ruokia voi maistaa elämyshakuisesti.
Millaisia kuvia sinä lähettelet kavereille, sukulaisille ja sosiaaliseen mediaan reissuilta? Luultavasti jokaisella on enemmän tai vähemmän tietoinen some-strategia kuvavalintojen taustalla. On kuumaa tai onnellista tai erityisen kaunista tai huikea tunnelma, eikö? Tai shokeeraavaa? Jotain tunteita pitää kuitenkin yrittää välittää.
Kiinasta, missä olin työmatkalla enkä siis ollenkaan liikkeellä ruoka pääasiana – vaikka valokuvasaaliistani voisi niinkin luulla (luennoidessa ei voinut valokuvailla) – lähetin ensimmäisen valokuvan ystävilleni ehkä yllätysmielessä. He eivät tienneet, että olin Kiinassa. Kuvaterveiseksi valitsin otoksen keittokulhosta, jossa näytti kelluvan jotain siankärsien tapaista. Oikeasti kipossa oli keitettyä lootuksen juurta, mutta hihittelin mielessäni kauhistuneelle reaktiolle, minkä kuva sai aikaan Whatsapp-ryhmämme viesteihin ilmestyttyään.
Seuraavina päivinä lähettelin aina vain ihmeelliseltä näyttävät ruokakuvat. Oli hauska kuulla ystävien ihmettelyä, miten en näänny nälkään reissussa, kun ruoka on niin kummallista. Valintoja, valintoja.
Valinta oli sekin, että halusimme kollegani Matleenan kanssa maistaa ennakkoluulottomasti ja innokkaasti kaikenlaista kiinalaista, mitä tulkki ehdotti. Se kannatti. Makumaailmat olivat monipuolisia, maukkaita, mausteisia; suomalainen ruokalautanen, jolla on vaikka perunamuusia, lohenpala ja salaattia, alkoi tuntua epäuskottavan yksinkertaiselta. Monesti ruoat olivat kauniita, värikkäitä, joskus yksinkertaisesti koristeltujakin, vaikka arkiaterioista oli kyse.
Kiinalainen ruoka on myös terveellistä. Paljon kasviksia, niin maukkaasti valmistettuna, että kukaan ei voi maun takia vieroksua kasvisruokia. Osa ruoista on erityisen terveellisiä – ulkonäöstään huolimatta. Äläkä käsitä väärin: rakastan kiinalaista ruokaa, kaikkea mitä toistakseksi olen maistanut!
Harva on vielä syysloman aikaan maistanut vuosikerran 2017 viiniä. Uruguayssa on syysloman aikaan kevät, ja vuoden sato on korjattu jo syksyllä, siis niihin aikoihin, kun me suomalaiset kylvimme rairuohoja. Syyslomalla jo hyvinkin pääsee tutustumaan vuoden antiin.
Vierailimme Bodegas Bouza –nimisellä tilalla alle tunnin ajomatkan päässä Montevideon keskustasta. Viinit eivät piirtäneet muistipiireihin pysähdyttäviä makukokemuksia. Sen sijaan viinitilavierailun tuotteistaminen oli viety pitkälle, mikä oli yllätys täällä, Uruguayssa, joka nyt ei varsinaisesti ole mikään viiniturismin ykkösmesta.
Bodegavierailu oli – kai – erinomaisesti järjestetty. Opastetut kierrokset lähtivät tietyin www-sivuilta selviävin kellonajoin, opas selvitti jokaisen ryhmäläisen taustoja, selosti sujuvasti portugaliksi ja englanniksi, antoi aikaa valokuvata viiniköynnöksiä ja tynnyreitä. Kierros, jonka aikana kävelysaskeleita ei kertynyt sataa metriä enempää, päättyi päärakennukseen viininmaistiaisiin. Tarjolle tuotiin neljä viiniä ja lautanen, jolla oli kullekin viinille sopivaa mutusteltavaa kuten mietoa ja vahvempaa juustoa ja kinkkua. Maistelun ajan sai istua kauniissa ravintolasalissa ja valkoisen pöytäliinan ääressä. Tarjoilija selosti viineistä perusasiat, suunnilleen saman verran kuin mitä Alko tarjoaa luonnehdintaa tuotteistaan. Sitten kassalle ja kukkaro 40 Amerikan dollaria kevyempänä eteenpäin – tai kauppaan ostamaan tilan aarteita. Oli myös mahdollista saada kuljetus takaisin kaupunkiin. Toimivaa, mutta aika kallis pläjäys. Eihän se tietenkään tyhmä ole joka pyytää.
Siinä se on. Eurooppalaisittain katsottuna vielä korjaamattoman sadon viini, vuosikerta 2017.
Bouzan tasting sisälsi neljä viiniä ja lautasellisen erittäin suolaisia makupaloja.
Tannat on Uruguaylle tyyppillinen ja siellä menestyvä punainen lajike, josta tehdyt viinit kieltämättä sopivat paikallisten liharuokien kanssa erinomaisesti.
Suomessa Uruguay ei ole mitenkään tunnettu viinimaa – ennemmin se tunnettaan maataloudesta tai UPM:n sijoituksista. Alkon valikoimissa taitaa olla kolme tai neljä uruguaylaista viiniä. Uruguayssa erityisen tyypillinen rypäle on punainen tannat. Se on alun perin Ranskasta, tai jonkun lähteen mukaan Baskimaalta, ja menestyy erityisen hyvin Uruguayn olosuhteissa. Viini on tummaa, ilmeisesti nopeasti kypsyvää ja kieltämättä erinomaista sinne tyypillisen parillada-ruoan kanssa. Jälleen kerran osuu kohdilleen vanhan kansan neuvo ”paikallisen ruoan kanssa paikallista viiniä”.
Parillada on tavallaan hiiligrilli. Siinä puut palavat grillin taka- tai sivuosassa, hiilet putoavat palavien puujärkäleiden alle, mistä kokki vetää ne ritilän alle siihen kohtaan, missä paistettavat lihat ja kasvikset tarvitsevat kuumuutta. Parilladalla paistetaan asadoa eli naudan kylkeä (henkilökohtainen lempparini), ribeye- ja entrecote-pihvejä, chorizo- ja morzilla(mustamakkara!)-makkaroita, kanaa, maksaa, munuaisia ja suolia. Kyllä, suolia. Niistä tulivat niin ulkonäöllisesti kuin maullisestikin mieleen porilaiset nahkiaiset. Grillin sivussa kypsyvät uuniperunat ja –bataatit.
Parillada-ruoan kanssa voi ottaa monenlaisia lisukkeita, mutta hyvin yleinen näytti olevan salaatti (salaattia, tomaattia, sipulia) tai ranskanperunat. Ruokajuomana näkyi olutta, sangen usein sikäläisittäin tyypillisessä litran (!) pullossa, kokista tai punaviiniä. Punaviineistä tannat-rypäleestä tehdyt ainakin sopivat erinomaisesti tuhdin liharuoan makua täydentämään.
Suoletkin kypsyivät parillada-grillissä. Maku oli kuin nahkiaisilla. Tykkää ken tykkää.
Kääritäänpäs hihat ja ryhdytään syömään!
Suolaa lihassa ei välttämättä ollut. Uruguayssa kuulemma ollaan huolestuneita kansanterveydestä. Suolaa syödään liikaa, ja ilmeisesti ravintoloiden pitää rajoittaa sen tarjoilua. Ruoka saatetaan tuoda lähes suolattomana eikä suolapurkkia tuoda pöytään pyytämättä. Meitä eurooppalaisia suolarajoitukset hymyilyttivät, sillä samaan aikaan uruguaylaiset tuppasivat poskeensa sokeria monesta suunnasta: mehuissa, hilloissa, leivonnaisissa, herkuissa ja kuuluisan dulce de lechen eli eräänlaisen paksun kinuskin muodossa. –Onpahan yksi paha vähemmän, tuumasi eräs paikallinen, jolle sokerin määrää mutta suolattomuutta ihmettelin.
Suola pannaan mutta makeaakin makeampaa jälkkäriä naamaan; Flan-vanukas ja hervoton möntti ylimakeaa dulce de lecheä, kastikkeena siirappia.
Kyllähän liharuoka suolaa tarvitsee, edes jonkinlaisen sopivan määrän. Suola täydentää tunnetusti myös viinin makua. Suola saa myös viinin maistumaan paremmalta. Tämä taidettiin tietää myös viinivierailukohde Bouzalla, missä maisteluviinien ohessa tarjotut juustot, kinkut ja jopa leipä olivat huomattavan suolaisia. Tälle viinituristille heräsi epäilys; yritetäänkö viinit saada suolan avulla maistumaan paremmilta? Sen ajatuksen päähän pulpahdettua ei pystynyt enää objektiivisesti arvioimaan tarjottuja viinejä. Bouzan tannatista kyllä tykkäsin. Mutta paremmat arviot kannattaa guuglettaa muualta kuin tästä viiniblogista.
Uskoisin, että ruokakulttuurinsa puolesta Uruguay on suomalaisille oikein sopiva kohde. Aamiaisella (kolmen eri hotellin kokemuksella) oli kaurapuuroa ja marjoja lukuunottamatta kaikkea sellaista, mitä suomalaiset normaalisti aamuisin syövät. Kahvi on tummapaahtoisempaa kuin Suomessa mutta muuten tavallista, ”laihaa” suodatinkahvia. Lounaspaikoissa oli pastoja, kalaa ja kasviksia, kanaa, toki myös ohuempia ja paksumpia pihvejä ja salaatteja. Illallisen kanssa suomalaisella saattaa tulla ongelmia ei ruoan vaan aikataulun vuoksi: monet ravintolat ovat lounaan jälkeen kiinni ja avaavat uudelleen vasta klo 20. Paikalliset hiipuvat paikalle yhdeksän tai kymmenen maissa. Siihen mennessä suomalaisella on jo kiljuva nälkä ja kiire kymppiuutisten kautta unten maille. Illallisen ruokatarjonta näyttäytyi hyvin parillada-painotteisena, mutta toki tarjolla oli kevyempiäkin annoksia. Onneksi, sillä annokset olivat kyllä amerikkalaisen kokoisia! Annosten jakaminen oli onneksi normaali käytäntö, joten kahdelle hengelle pystyi tilaamaan yhden salaatin, yhdet perunat ja yhden pihvin (min. 350 g), ja sillä kyllä jaksoi nukkua aamiaiseen saakka.
Uruguayn matkaajille ilmainen vinkki: kun maksaa luottokortilla, saattaa saada alennusta 10 tai jopa 20 %. Pesoja ei saa Suomen Forexista, mutta niitä voi nostaa paikan päällä automaatista. Joissain paikoissa voi maksaa Amerikan dollareina, mutta taitavat ainakin taksi- ja bussimatkat jäädä väliin, jos on vain taaloja mukana.
Hinnat olivat monesti lähes suomalaista tasoa (bussi- ja taksimatkoja lukuunottamatta), vaikka paikallisten palkat ovat pienemmät kuin Suomessa. Pääruoka 350 – 500 pesoa (10 – 17 e), olut 6 e (tosin litra), lasillinen talon viiniä 150 pesoa (5 e). Kattausmaksu tulee aina mukaan (2 e/hlö), ja 10 % menee juomarahaan.
Ravintolat ja elämänmeno muutenkin on hyvin epämuodollista. Pukeudutaan ehkä jopa arkisemmin kuin Suomessa. Ollaan hyvin ystävällisiä, uteliaita ja aina valmiita neuvomaan. Jalkakäytävät ovat huonossa kunnossa eli korkokengillä en kyllä pitkälle pötkisi. Hiekkarantoja on parikymmentä kilometriä. Kaduilla oikeasti tanssitaan tangoa mutta myös kokoonnutaan katsomaan esim. jalkapalloa. Mate – siinäpä onkin aihe, joka ansaitsee aivan oman blogikirjoituksensa (remains to be seen).
Ravintolakokemuksia
Montevideossa La Pulperia (epämuodollinen mutta supersuosittu parillada, tee ennakkovaraus), El Berretin (ravintolan lattian läpi näkee tunneliin, jota pitkin vankeja on karannut läheisestä vankilasta, joka nykyään on ostoskeskus; tee pöytävaraus), El Fogón (vähän turistimesta mutta hyvä palvelu), Mercado de la Abundancia (entinen kauppahalli, nykyään hyvin kasuaali ruokapaikka, jossa yhtäkkiä alkavat varsinaiset lauantaitanssit – todella kokemisen arvoinen paikka)
Duraznossa Pan Y Vino (hyvä ruokapaikka vaikka sijaitseekin linja-autoasemalla), toinen ravintola asemalaituria vastapäätä (mukava perheravintola), Santa Cristina (parhaan hotellin ok ravintola 5 km keskustasta)
Hotellikokemukset
Montevideossa Presidente(erinomainen hinta-laatusuhde (53 e/yö), erinomainen sijainti, oikein hyvä aamiainen), Days Inn (näppärästi linja-autoaseman kupeessa, 10. kerroksen aamiaishuoneesta komeat näköalat, mutta ellei ole tarvetta pitkän matkan linja-autoille yöpyisin ennemmin lähempänä rantoja tai vanhassa kaupungissa; www-sivujen kuvat näyttävät todellisuutta paremmilta), Durazossa em. Santa Cristina (kuin ranchin päärakennus keskellä peltoja ja niillä laiduntavia lehmiä, iso valoisa aula takkoineen)
Nähtävää & tehtävää
Montevideo on lattarimaan pääkaupungiksi turvallinen, mutta alueet ovat eritasoisia enkä suosittelisi kävelemistä aivan missä tahansa; eräs tuttu oli ollut liikkeellä paikallisen kanssa ja joutui ryöstetyksi keskellä päivää. Kävellen kuitenkin pääsee paikasta toiseen ja näkee paljon. Bussilla kulkeminen oli helppoa, taksilla päräytteleminen vielä helpompaa. Kaupunki on laaja, joten fillarin voi tietty vuokrata kulkuvälineeksi, varsinkin jos huristelee rantojen rambloilla.
Hiekkarantoja on 20 km. Ja sitten alkavat jonkun toisen kaupungin hiekkarannat. Ostoskeskuksia on monta. Ne ovat samanlaisia kuin joka puolella maailmaa… Museoita on useita, mutta niistä minulla ei ole kokemusta.
Museo de tango. Jos kerran on täällä tangon syntysijoilla, siellä kannattaa käydä. Ei mene kauan (yksi huone). Tangomuseon talo on nimeltään Palacio Salvo ja se on nähtävyys sinällään. Rakennus sijaitsee pääaukion Placa Independencia laidalla, ja sen patsasta ja vanhaa kaupunginporttia luonnollisesti täytyy käydä valokuvaamassa. Mercadot eli entiset kauppahallit (niitä on ainakin neljä) ovat nyt ravintola- tai pikkuputiikkikäytössä.
Tango. Sitä tanssitaan kaduilla vähän säästä ja viikonpäivästä riippuen, mutta ainakin Plaza Fabinilla tango soi ja argentiinalaista asteltiin useana iltana.
Duraznossa, vajaan kolmen tunnin bussimatkan päässä pääkaupungista, on kiinnostava patsas: Kolumbuksen patsaan huipulla on pallo, jota sanotaan time capsuleksi! Pallo oli avattu 1992 ja sen sisältä oli löytynyt 100 vuotta vanhoja kirjeitä ja dokumentteja, jotka silloiset asukkaat olivat lähettäneet tulevaisuuteen. 1992 palloon suljettiin uudet terveiset, myös huipputeknologiaa kuten kovalevy 🙂 Aukion vieressä on museo, jossa aikakoneen sisältö ym. on näytillä.
Duraznossa, joka muuten on Uruguayn entinen pääkaupunki, kannattaa vilkaista myös kirkko San Pedro. Se on ulkopuolelta tavallisen kirkon näköinen, mutta sisältä erään insinöörin suunnittelema. Tuloksena on hämmentävä punatiilinen katto, joka pysyy ylhäällä ilman normaaleja pilarirakenteita, ja luonnonvalo, joka laskeutuu alttarin ristille sekä ylhäältä että kirkon ovelta päin. Huikea.
Koulut. Laskisin urugualaiset koulut nähtävyyksiksi, ja niissä voi kuulemma poiketa käymään – poikkesin itsekin erään ohikulkijan suosituksesta. It- ja englanninkielenopetuksessa Uruguaissa ollaan aivan toisilla sfääreillä kuin esim. Suomessa. Siinäkin on oman blogikirjoituksensa arvoinen aihe.
-Ottaakohan tuo turisti oluensa kylmänä vai lämpimänä, kysyivät minua tuijottavat mustat nappisilmät. Vieressäni istuva tulkki käänsi kiinankielisen probleeman minulle. -Puolikuivaa alsacilaista, olisin halunnut vastata, mutta se ei nyt ollut vaihtoehto. Ei tässä kiinalaisessa ravintolassa.
Olin Kiinassa, Chongqingissä liikkeellä aivan muissa asioissa kuin viinimatkalla. Ensimmäisenä päivänä väsytti vietävästi aikaeron takia, joten lasillinen raikasta valkoviiniä olisi saattanut auttaa piristymään ja sopia kivasti tilattujen ruokalajien kanssa. Mutta ei täällä. Kiinalainen vai länsimaalainen olut, kylmänä vai lämpimänä – siinä olivat vaihtoehdot kokisten yms. rinnalla.
Dazu-nimisessä maailmanperintökohteessa ihmettelimme 800 vuotta vanhoja kalliopatsaita. Ne kertoivat monenlaisia viisauksia ja elämänohjeita hyvin konkreettisesti: ylärivissä oli mallikasta elämää, alhaalla helvetillinen meno. Jos päihtyy, joutuu helvettiin, ja siellä katkotaan kieli, poistetaan silmä tai jalka tai joku ruumiinosa pahan elämän laadusta riippuen.
Ei näyttänyt helvetissä olo houkuttelevalta. Parempi olla juomatta alkoholia. Ei siis laiteta nykyravintolassakaan asiakkaalle viiniä listalle.
Lähes 1000 vuotta vanhat kalliopatsaat kertovat elämänohjeita. Ylhäällä on mallikasta menoa, alhaalla helvetti. Dazu on Unescon maailmanperintökohde.
Kylmän syöminen tai juominen ei myöskään ole hyväksi elimistölle. Lasten jäätelönsyöntiä rajoitetaan juuri sen kylmyyden takia. Juomat nautitaan huoneenlämpöisinä tai lämpiminä, vrt. tee tai ”ainoa oikea” aamiaisjuoma kuuma maito. Samalla logiikalla oluttakin tarjotaan lämpimänä.
Vaikka tässä lotusfarmin ravintolassa tilasi ruokajuomaksi oluen, sai silti myös lotusmehua ja lotusteetä. Lotusmukeista. Lautasella muuten on lotusta keitettynä.
Yliopiston porttien vieressä oli supermarket. Uteliaisuuttani kävin tutkimassa sen alkoholivalikoimat – voisi kuvitella, että opiskelijat pämppäävät joka maailmankolkassa. Koska oli lomakausi, en varsinaisesti päässyt näkemään opiskelijamassoja ja tarkkailemaan juomakulttuuria, mutta supermarketin valikoimasta päätellen Kiinassa aika käytetään opiskeluun sekä erilaisten teejuomien nauttimiseen ja nuudeleiden syömiseen. Hyllystä löytyi suunnilleen yhtä montaa sorttia viiniä, riisiviinaa ja olutta. Yhdestä hyllystä kaikki.
Minulla oli ylimääräistä aikaa, joten jatkoin supermarkettutkimuksia. Kylmäkaapeissa ei ollut yhtään olutta. Hyllyssä niitä oli lämpiminä. Tuborg oli länsimainen merkki, muut ilmeisesti kiinalaisia. Yleisimmin alkoholiprosentti oli 2,5. Jostain merkeistä löytyi vahvempaakin, oikein 3,1-prosenttista. Ei näillä lukemilla helvetti ihan heti uhkaa.
Yliopistoalueen supermarketin alkoholijuomavalikoima on tässä. Oluet, ne muutamat merkit, eivät näy tässä kuvassa, mutta vähemmän ne veivät hyllytilaa kuin viinit.
Nuudelihylly oli värikkyydessään ilo silmälle. Oho, joulukoristeet olivat yhä esillä, heinäkuussa. 🙂
Toisena päivänä pääsin tutkimaan ison ostoskeskuksen, Paradise Walkin, ”stockmannia”. Oli, mikä herkkuparatiisi! Lihat, merenelävät, riisit, teet… Teehyllyjä oli varmaan kymmenen, maistatuspisteitä myöten. Mites viinihylly?
Viinejä oli nyt esillä useassakin kokoonpanossa. Sieltä löytyi tuttuja, kuten Torresin Mas la Plana. Silmiin pistivät englannin- ja kiinankieliset kyltit, joissa opastettiin, mitä viini on: siinä on herkkä tuoksu ja monenlaisia makuja, jotka korostavat ruoan makuja. Viini on ikään kuin mauste. Ei selvästikään mikään syy päätyä helvettiin, tuumin minä.
Haa! Tuttuja viinimerkkejä löytyi täältä toiselta puolen maapalloa. Pisteet markkinointiorganisaatiolle 🙂
Jo on erilaisia kanasortteja tarjolla. Olisi kiinnostava tietää, huomaako kanan värin mausta?
Maista viiriäisenmunaa!
Kun katseli papuja ja riisejä irtomyynnissä, muistui mieleen vietnamilaisen ystäväni Phongin sanat ”Riisi pitää aina pestä ennen keittämistä”.
Kahdesti pääsin kosketuksiin viinin kanssa. Eräässä ravintolassa oli tarjolla kolmea eri viiniä, kaikki samalta tuottajalta Riojasta. Niillä oli eri hinta. Kukaan perheravintolan henkilöstöstä ei tiennyt, mikä viineistä on kallein, mikä halvin. Halvin viinipullo kuitenkin oli koko kolmihenkisen seurueen aterioiden hintainen, joten kalliimman kaksinkertainen hinta oli jo ihan merkittävä. Päättelin, että normaalisti kukaan ei tilaa viinejä.
Valitsimme sen halvimman viinin. En voinut hillitä opettajasieluani, vaan opastin tarjoilijaa, miten korkkiruuvia käytetään. En tiedä, oliko se sopivaa käytöstä, mutta poika sai korkin irti ja me ansaitun, kalliin viinimme. Nyt viimeistään olin varma, että normaalisti kukaan ei tilaa viiniä.
Tämä viini maksoi yhtä paljon kuin kolmen hengen seurueen koko moniruokalajinen ateria. Siis pari kymppiä. Ja tarjoilija oppi käyttämään korkkiruuvia.
Tätä opetuskokemuksen tarjoamistaustaa vasten onkin siis itse asiassa ihan hyvä, että illallisella herra rehtorin kanssa valitsimme tarjotuista juomavaihtoehdoista (olutta vai viiniä), punaviinin. Itse asiassa kollegani, joka ei juo olutta, olisi valinnut valkoviinin, mutta sitä ei kuulemma Kiinassa käytetä. En koskaan päässyt näkemään, mitä punaviini oli, mutta hienosta laatikosta se avattiin (opetusravintolan tarjoilijaopiskelija siis sai viinipullonavaamiskokemuksen!), pieniin kermanekkoihin sitä kaadettiin jokaiselle, siitä viinilaseihin, ja yhdestä pullosta jäi, vaikka meitä oli seitsemän. Laseja ei juotu tyhjäksi. Ei helvettivaaraa.
Ruokalajeja oli aina niin paljon, ja kaikki niin hyviä – ei ihme, että viini jäi sivuosaan. Huomaa sievät pienet nekat, joista viiniä kaadettiin laseihin.
Kiinnostavinta oli skoolailu! Lasien klingaamisen idea oli osoittaa kunnioitusta toista kohtaan niin, että klingattaessa oma lasi on alempana kuin toisen. Siitäpä tuli hauskan näköistä, kun molemmat kallistelivat lasejaan yrittäen saada omaansa alemmaksi kuin toisen. Herrat jopa siirtyivät pöydän viereen seisomaan vastakkain, jotta saivat viedä lasejaan aina vain alemmaksi – lopulta taidettiin olla enää polvien korkeudella. Taisi siinä olla riojalainen (?) ihmeissään, tuumin minä.
Lyhyen kokemukseni mukaan kiinalainen ruokakulttuuri on makumaailmaltaan niin rikas, että viinit tai mitkään juomat eivät ole tarpeen. Ruoka on mehukasta – ei sen kanssa ole pakko juoda mitään. Tee- ja juomapullojen kanssa voi kulkea kaikki muut ajat, joten nestetasapaino kyllä säilyy. Maassa maan tavalla: viinittä Kiinassa. Suosiolla.
Hyvän onnen toivotus kiinalaisittain, samaa tarkoittava kirjoitusmerkki taustalla.
Juoman saattoi vallan hyvin tilata myös jälkkärilistalta. Tämä mangojuoma sopikin erinomaisesti mausteisten ruokien kupeeseen.
Normaali aamiaisjuoma on maito. Hotellin ravintolassa se tarjoiltiin kuumana. Ja ei, ei ollut kaakaota tarjolla, ei sen puoleen teetä eikä kahviakaaan. Tämänlaisen aamiaismaitovalikoiman sai kiireisiä aamuja varten hotellihuoneeseen.
Salamanca on asukasmäärältään Tampereen kokoinen, mutta vilkkauden ja vilinän puolesta voisi kuvitella olevansa suuremmassakin paikassa. Vanhan kaupungin alueella on vanhaa: Yliopisto on 798 vuotta vanha ja arvostettu. Silta on roomalaisten rakentama. Historiallisia pytinkejä on paljon. Salamancassa on erilaista kuin vaikka antiikkipytinkejä pullistelevassa Roomassa, koska täällä rakennukset ovat pääosin hiekkakiveä eli varsinkin iltavalaistuksessa keltaisia. Nättiä on.
Salamancassa on kaksi katedraalia, uusi ja vanha. Toinen on iso, siis älyttömän iso ja silti tosi vanha. Katedraalin fasaadi on koristeltu erilaisin kaiverruksin ja patsain ja ornamentein – joku arkkitehtuuria tunteva osaa selittää niitä paremmin. Koristeita on joka tapauksessa paljon. On apostoleita ja muita ihmishahmoja, kukkia, kasveja, kiemuroita, eläimiä ja astronautti. Kyllä. Jossain vaiheessa seinään on tökkäisty parikymmensenttinen astronautti. Se ei takuulla ole ollut siinä 1200-luvulta saakka tai sitten arkkitehti on ollut melkoinen ennustaja! Seinässä on kuulemma myös sammakko. Lienee totta, sillä ympäri kaupunkia kaupustellaan sammakkomatkamuistoja. Jos sammakon huomaa ilman että on saanut apuja ja vinkkejä, pääsee naimisiin vuoden sisällä. Ei näkynyt. Niska ei kestä enää enempää pää yläkenossa tuijottamista. Että se siitä sitten.
Löydä tuolta nyt sitten astronautti tai sammakko…
Salamanca on viehättävä kaupunki, joka on tehty turisteille suhteellisen helpoksi. Päivät kuljetaan vanhalta rakennukselta toiselle, sitten nukutaan siesta. Illalla kaupunki herää eloon: baareja on joka puolella ja kaikenikäistä väkeä on liikkeellä vilkkaasti. Iltavalaistus on kaunis. Suosittelen kyllä tätä kaupunkia kaikille, joita historian ja nykypäivän kohtaaminen kiinnostaa ja jotka haluavat kokea jotain muuta Espanjaa kuin turistirantoja.
Yhtäkkiä kuului musiikkia ja ihmiset pistivät tanssiksi – tanhuntapainen perinnetanssi.
Kuinkas tämä kaupunki osuu meidän Duero/Douro-jokea myötäilevällä reissullemme? Ei mitenkään, paitsi edellämainitut hyvät syyt ja se, että olemme palaamassa tätä kautta Madridiin, ja että tämänkin kaupungin kupeesta virtaa joki, joka aikanaan laskee Dueroon. Kauniisti ja kirkkaana virtaakin. Kannattaa käydä katsomassa vaikka roomalaisella sillalla.
Auts! Suunnitelmat uusiksi! Olemme tuijottaneet väärän rakennuksen seinää! Sammakko onkin viereisen rakennuksen, sen 1218 perustetun yliopiston pääsisäänkäynnin koristeissa. Yliopiston rakennukset ovat tismalleen samannäköisiä kuin katedraali ja kirkot, joten erehtyminen on ihmimillisempää täällä kuin esimerkiksi Tampereella, missä tosin ei ole katedraalia mutta jos olisi, niin ei se yliopistolta näyttäisi. Nyt sammakko löytyi helposti – helposti kenties siksi, että olimme jo nähneet kuvia, joissa sammakko on pääkallon päällä. Kun löysi pääkallot, löysi sammakonkin. Selfietä kehiin.
Meni silti mutkikkaaksi. Törmäsimme erilaisiin teorioihin sammakon symboliarvosta. Mihin uskoa? Valitse omasi näistä:
a) Sammakko tuo tenttionnea opiskelijalle, joka opiskelijaporukan kanssa liikkuessaan spottaa sen ensimmäisenä.
b) Sammakko symboloi kuolemaa ja muistuttaa kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat köyhyyden ja kurjuuden aikaan kuolleet Salamancan kaduille.
c) Sammakko tietää löytäjälleen naimaonnea vuoden sisällä.
d) Sammakko on arkkitehdin huumoria. Siis pelkkä vitsi.
Saapa nähdä, miten tässä käy. Yhäkö sitä vuoden päästäkin tallataan planeettaa avovaimon statuksella? Muuten olisin taipuvainen uskomaan vaihtoehtoon b, vaikka se karuin onkin.
Salamanca-vihjepankki:
– Hotelli Exe Salamancaa voi suositella. Se on ihan tavallinen hotelli, mutta hyvin siisti, rauhallinen ja kivalla paikalla. Viereiset kadut ovat hiljaisia ja toiselle sivulle levittäytyy hervottoman kokoinen puisto, jossa voi käyskennellä ja vaikka nukkua iltapäivän kuumaan aikaan. Plaza Mayorille kävelee hetkessä. Alamäkeen. 50,-/yö. Aamiaisen saisi 7 eurolla, mutta mieluummin istun katukahvilassa ja tilaan café con lechen ja suklaapullan tai tostadan parilla eurolla.
– Kaikki kahvilat, baarit ja ravintolat ovat kivoja ja ahkerassa käytössä. Plaza Mayor ei ole pelottava turistirysä vaan todella kaunis aukio, jolla ja jonka baareissa myös paikalliset viettävät aikaa. Tykkäsimme Restaurant Don Maurosta, jonka Michelin-opaskin oli kunnolliseksi havainnut. Ihania tapaksia. Sen sijaan ruoka-annokset olivat niin suuria, että hyvin olisi voinut tilata yhdet puoliksi syötäviksi.
– 29 asteen lämpötila tuntuu mukavalta, koska tänne osuu tuuli ja varjoisia paikkoja löytyy aina.
– Salamancassa puhutaan puhdasta espanjan kieltä, joten alkeiskielitaidollakin ymmärtää enemmän kuin ehkä muualla.
– Salamancalaista punaviiniäkin tuli maistettua, koska oli kiva tietää, millaista se on. Noh. En suosittele. Kannattaa valita viinit, jotka tulevat viinialueilta – ehkä viinialueet on määritelty ihan syystä. Salamanca ei kuulu mihinkään viinialueeseen.
– Katedraalin vieressä on yliopiston kirjakauppa, jossa on hyvä valikoima espanjan kielen oppikirjoja ja englanninkielistä kirjallisuutta klassikoista Coelhoon. Näitä ei ihan joka kirjakaupasta tässä maassa löydä.
– Salamancassa kaduilla ja puistoissa on siistiä. Vaikka espanjalaisten oma lomakausi on vasta alkamaisillaan, täällä kuulee huomattavasti enemmän espanjaa kuin muita kieliä. Hyvin espanjalainen kaupunki, jossa kuitenkin saa vaikka pizzaa ja sushia, jos ei ilman pärjää.
– Salamancasta on kahden tunnin ajomatka Madridin lentokentälle.
Friteerattua pinaattia Salamancassa – melkein kuin sipsejä rouskuttelisi, mutta tiettävästi terveellisempää.
#lareferenciagastronomicadesalamanca -hengessä fuusiokeittiön antimia: tonnikalaa toisellakin tapaa
El mesón de Gonzalossa oli sopivasti punaisen kalan teema ja kokkina Marcos del Valle. Artikkeli ravintolan tuna-teemasta on luettavissa täältä.
Matkafaktat:
Lennetty: Helsinki – Madrid
Ajettu: Madrid – El Burgo de Osma 163 km – Penafiel 95 km – Valladolid 55 km – Toro 66 km – Porto (Portugal) 341 km – Tua (Portugal) 164 km – Salamanca 222 km
Vielä jäljellä: Salamanca – Madrid 228 km ja sieltä lento Helsinkiin
Aikaa kulunut: 12 yötä
Maistetut viinit: …nyt en enää pysynyt laskuissa mukana…
Positiivista:
Ollaan yhä puheväleissä.
Ei ole ollut kylmä kertaakaan 12 vuorokauteen; ei ole satanut eikä edes ollut pilvistä 12 vuorokauteen!
Ruoka ja viini ovat elämän suola. Mieli on tyytyväinen.
Jälkiviisastelua:
Alkon Etiketti-lehden numerossa 3/2016 on kolmen aukeaman artikkeli Ribera del Duerosta. Huomaan, että olemme kiinnittäneet huomiota aivan samoihin asioihin kuin sen kirjoittaneet viiniasiantuntijat. #henkselitpaukkuu
Tykkään kyllä ruoasta ja monenlaisista mauista, mutta makeat eivät ole koskaan olleet intohimoni. En erityisemmin välitä jälkiruoista – kahvi on paras jälkkärivaihtoehto. En erityisemmin välitä makeista viineistä, vaikka ne olisivat kuinka kalliita Sauterneseja. Enkä portviineistä, jotka kuitenkin ovat klassikko esimerkiksi tumman suklaan kanssa nautittavaksi. Miten minun käy Portossa, joka on portviinin pääkaupunki?
Hyvin.
Ensinnäkin Atlantin äärellä sijaitseva Porto on mitä kaunein kaupunki. Douro/Duero-joki halkaisee sen, sillä täällä joki vihdoin päättää pitkän matkansa ja sulautuu mereen. Joen törmät ovat täynnä kaikenlaisia rakennuksia, niitä yhdistävät toinen toistaan upeammat sillat. Jotkut silloista ovat kaksikerroksisia. Monet talot on koristeltu portugalilaiseen tapaan laatoilla. Siis erilaisilla kaakeleilla. Löysin lähes samanlaisia kuin mitä meillä nykyään on keittiössä. Tätä tyyliä haettiin ja se näköjään löytyi.
Kaakeleita ja kaakelitaideteokset jopa rautatieasemalla hämmästyttävät kulkijaa.
Turisti on pongannut infotaulun avulla Sandemanin terassin. Taustalla kaakelikoristeinen talo.
Hyvin.
Toiseksi on mainittava yksi monista ravintoloista, joihin päädyimme syömään siksi, että sinne vievä kuja oli niin kapea, että pakko sitä oli mennä katsomaan. Kuja oli ehkä kaksi metriä leveä. Sillä sijaitsi kolme ravintolaa, jotka toki olivat onnistuneet mahduttamaan muutamat ulkopöydät siihen kujalle. Valitsimme keskimmäisen ravintolan, koska sieltä kantautui smooth jazz ja koska liitutaululla kerrottiin ei ”menu del diasta”, kolmen ruokalajin edullisesta lounaspakettitarjouksesta, joka taitaa olla lain mukaan pakollinen ravintoloiden tarjonnassa, vaan ”menu del nochesta” tai mitä se sitten portugaliksi olikaan. Pari alkupalavaihtoehtoa, pari pääruokavaihtoehtoa, pari jälkkärivaihtoehtoa ja sopuhinta. Sinne.
Tarjoilijan suosituksesta saimme dourolaista valkoviiniä Vila Real Premium Branco Reserva. Se oli mainio. Popsimme mustekalasalaattia, joka oli parasta mustekalaa mitä olen ikinä syönyt jollei kuumia friteerattuja mustekalarenkaita lasketa. Pääruoka oli herkullinen annos meriahventa. Jälkiruoan söimme puoliksi. Se oli joku vastaleivottu kakku ja läheisen kylän tapaan valmistettua keltuaiskastiketta. Ja sitten tuli puolikas lasillinen portviiniä, 10-vuotiasta tawnyä. Kyllähän se siihen tilanteeseen sopi.
Usko pois – tämä mustakala oli mietoa ja herkullista.
Hyvä ruoka, parempi mieli. Jazz soi, meriahven ja hauskat ryppyperunat vartovat lautasella. Mikäs siinä on hymyillessä.
Kuva ei tee oikeutta kakulle ja lähikylän perinteiselle keltuaiskastikkeelle. Tämä ei ole mikään zabaione vaan sitä itteensä, keltuaista.
Tarjoilija suositteli tätä viiniä ensikertaa Portossa vieraileville. Kiitettävästi kaikenlaisia palkintoja viini onkin kerännyt. Maistui.
Hyvin.
Portviinitalot sijaitsevat joen toisella törmällä, Gaian puolella. Päätimme vierailla Taylor’silla. Se on sentään tosi vanha talo, 1600-luvulta kuten omakin sukutilani. Mikä paikka! Lehvistöin varjostetut pihat, lentoemäntämäisen tyylikkäästi sonnustautunut englantia puhuva henkilökunta. Opastuskierroksen, jonka hinta oli 12 euroa, sai mennä omaan tahtiin. Periaatteessa sen kai kävi tunnissa, mutta meillä taisi mennä kaksi. Selostuksen sai kuunnella omasta kuulokkeesta. Se oli puhuttu niin selkeällä englannilla, että ymmärtämisen kanssa ei ollut ongelmia. Opastus johdatti läpi portviinin historian ja valmistuksen vaiheiden – sen jälkeen tunsi tietävänsä enemmän aiheesta, josta ei varsinaisesti etukäteen tiennyt mitään. Kierros johdatti läpi infotaulujen, videoesitysten ja kellarien.
Ja kyllä, oikeasti portviiniä poljetaan yhä jaloin. Se vasta oli hauskannäköinen, järjestelmällisesti johdettu operaatio, jonka yhdessä vaiheessa tanssitaan ja lauletaan!
Kellarissa oli mm. halkaisijaltaan 7-metrinen portviinitynnyri. Sen ääreen oli viritetty selfie-mahdollisuus: kun laitteeseen naputti sähköpostiosoitteensa ja painoi ajastinlaukaisunappia, kamera otti meistä tynnyriselfien, joka tupsahti sähköpostiin saman tien. Hyvää palvelua, täytyy todeta.
Jokunen tynnyri portviiniä odottaa aikaansa Taylor’sin kellarissa.
Tähän kosketusnäyttöön kun näppäili sähköpostiosoitteensa ja painoi laukaisinta, sai selfien itsestään 7 metriä leveän tynnyrin äärellä.
Me ja P A L J O N portviiniä.
Lopuksi päädyttiin maistiaisiin. Kierrokseen kuului lasillinen valkoista ja punaista portviiniä. Useampiakin sai maistella asiantuntevan henkilökunnan opastuksella, jos pulitti vähän lisää euroja. Opastuskierros oli todella hyvin järjestetty. Ihmiset, jopa lapset, kuuntelivat kuulokettaan eikä kukaan häirinnyt omalla höpötyksellään. Mietin, että tulikohan lasten kuulokkeista jotain muuta antia kuin portviinin historiaa vai miten he näyttivät jaksavan keskittyä niin kiltisti. Aah – jos Taylor’sille olikin kätketty Pokemoneja ja vinkit sai kuulokkeesta? Ei hullumpi idea, by the way.
Taylor’sin portviinejä vertailimme yhdessä USAsta tulleiden viinituristien kanssa.
Kierroksen maistiaisiin kuului yksi valkoinen ja yksi punainen portviini.
Hyvin.
En edelleenkään ole portviinifani enkä maista eroa rubyllä ja tawnyllä. Mutta tiedän, että tehdään myös valkoista ja roseeta portviiniä, jotka käyvät erinomaisesti esimerkiksi aperitiiviksi. Ja että portviinistä voi tehdä cocktaileja ja sangriaa. Herrat Taylor, Fladgate ja Yeatman varmaan tuskailevat haudoissaan tämän kuultuaan, mutta lupaan heille, että en käytä noihin tarkoituksiin heidän tilansa vuosikymmentolkulla säilöttyjä aarteita vaan ihan vaan halvinta portviinisorttia.
Sandemanin terassilla oli laaja valikoima portviinicocktaileja. Valinnan vaikeutta ilmassa.
Sandemanin portviini ja porttaricaipirinha.
Porton plussat ja miinukset kunnon turistioppaan tapaan:
Portossa on todella kaunista mutta myös mäkistä; hyvät kengät ovat tarpeen, samoin kuntoa sen verran, että jaksaa köpsötellä menemään muutamia kilometrejä
Porton vieressä on kymmeniä ellei satoja kilometrejä hiekkarantoja; paikallisten mielestä merivesi on kylmää, joten uiminen kannattaa tehdä Douro-joessa. Yhden sillan kupeessa on uintipaikka.
Osa rakennuksista ja kaduista on hyvässä kunnossa, osa ei todellakaan. On jännä nähdä kontrasteja aivan vierekkäin. Osa ihmisistä taitaa elää todella köyhästi, vastapainon tuovat ökyrikkaat amerikkalaisturistit avoautoineen.
Joki on kaunis. Täällä jos missä kannattanee mennä jokiristeilylle.
Tua. Ytimekäs paikannimi ja suomalaisen helppo muistaa; niin syvää hämäläisten murretta. Helpompi tämä portugalilainen kylä on muistaa kuin löytää, sen verran kiemuraisten vuoristoteiden päässä kylä lepää. Kylä on hyvin, hyvin kapea. Sen toisella sivulla on Douro-joki, toisella kohoaa lähes pystysuoraan yksi miljoonista rinteistä, joilla kasvaa viiniköynnöksiä portviiniteollisuuden tarpeisiin. Nämä rypäleet päätyvät Graham’s-nimisen portviinifirman pulloihin, kenties juotavaksi joskus sadan vuoden päästä vaikka Australiassa.
Douron varrella ja ympäristössä kasvaa joka paikassa viiniköynnöksiä, paitsi jos rinne viettää liian jyrkästi, sinne on tuikkastu oliivipuita. Eroosiota torjutaan pengertämällä rinteet tietyn asteen mukaan ja myös istuttamalla köynnöksiä pystysuoriin tai viistoihin riveihin.
Mr. Gray?
Mister Gray näytti juuri putputtelevan kylän ohi yksityisellä huvipurrella. Kuka muukaan se voisi olla, kun veneen kannelle oli pöytään katettu pitkä valkoinen pöytäliina, pöydän ääressä aamushampanjaa nauttivat kaunis nainen ja harmaahiuksinen mies. Kapteeni luultavasti ohjasi tätä yksityisalusta, ja kokki luultavasti hääri kyökissä taikomassa herkkuja mr. Grayn makuaisteja miellyttämään. Seuraavasta botskista kaikuikin sitten turistioppaan kailotus, ja lauma turisteja valokuvasi meitä istumassa tässä uima-altaalla, Douron rannalla.
Kylänkokoteoria.
Rajallisen kokemukseni mukaan Espanjassa ja täällä Portugalissa kylän minimikoko on yksi kirkko. Jos on kirkko, voi olla muitakin rakennuksia, esimerkiksi baari. Seuraavaksi suurin kyläkoko on kirkko ja kaksi baaria. Sellaisessa asuu sitten jo 30 ihmistä talvella ja sata kesällä.
Tämä Tua on siitä seuraavaa kokoluokkaa. Bongasimme tämän paikan, koska täällä on jopa hotelli, jolla on uima-allas kerrassaan valloittavan kauniissa paikassa joen rannassa (ja koska olemme Douro/Duero-jokireissulla). Hotellissa on 12 huonetta. Hotellin lisäksi täällä on kolme ravintolaa.
Hui? Eikö kirkkoa, ihmettelin minä huolestuneena kylänkokoteoriani murenemisesta. Aamukävelyllä kuljimme Douron rantatietä pitkin. Näimme kaikki baarit, ränsistyneet rantalaiturit, turistiveneen rantautumislaiturin, ihmisasumuksiksi uskomattomia hökkeleitä, neljä kulkukissaa, mummelin kitkemässä keittiöveitsellä rikkaruohoa tiekivetyksen mukuloiden välistä, hedelmäpuita, minikokoisia tomaattitarhoja ja lopulta kirkon. Se olikin tuolla ylemmällä kadulla näistä kapean kylän kahdesta kadusta. Kyllä siinä kirkon terassilta kelpaa papin katsella kyläläisten touhuja.
Portviiniä kaloille.
Tua on siis kokoluokkaa kirkko, kolme ravintolaa, hotelli – ja rautatieasema! Jotenkin tuohon jyrkän viiniköynnösrinteen kupeeseen on onnistuttu rakentamaan rautatie. Sille on aikanaan ollut huutava tarve: arvokas portviini pitää kuljettaa täältä quintoilta (portviinimaatiloilta) Portoon meren äärelle, mistä se pääsee jatkamaan matkaansa maailmalle. Aikoinaan portviinitynnyrit kuljetettiin Douroa pitkin veneillä. Siitä kertovista valokuvista tuli suomalainen tukkilaiskulttuuri mieleen. Veneille kuitenkin sattui onnettomuuksia ja oletettavasti silloin hiellä ja vaivalla kasvatettu, jaloin poljettu ja huolella sekoitettu portviini päätyi kalojen iloksi (tuolla joessa muuten näkee komeita kaloja). Brittiläisomisteiset portviinitalot tarvitsivat rautatien. Taylor’s sen kuulemma rakennutti.
Jossittelua.
Rautatie on niin komeissa maisemissa, että sitä pitäisi kyllä kokeilla. Me kyllä kuljimme sitä pitkin mutta ihan vaan kävellen, kun seikkailimme kylän kaksi tietä läpi aamulla ja piti yhdessä kohdassa oikaista. Tänne kannattaisi tulla Portosta junalla, majoittua hotelliin, sen nimi on Casa do Tua, ja olla kolme yötä (niin pääsee illallistamassa kerran jokaisessa kylän ravintolassa). Aamulla saisi hotellissa harvinaisen viehättävän aamiaisen (näillä seuduin kun ei aamiainen normaalisti ole kuin paahtoleipää ja hilloa), pöytääntarjoiltuna mahtipontisessa ruokasalissa, jossa painavat tuolit takorautakoristeineen luovat kontrastin valkoisille pöytäliinoille ja leipäkorin herttaiselle kirjailuin koristellulle liinalle. Sitten voisi vähän kävellä ulkosalla, sitten voisi pötköttää uima-altaalla valkoisen auringonvarjon alla ja ihailla mahtavina kohoavia viiniköynnösrivejä ja satunnaisia oliivipuita, hiljaisuutta, kaloja, mr. Grayn huvipursia. Ei soi musiikki. Eivät kilju lapset. Paitsi ehkä huomenna, kun kylässä on fiesta. Sitä varten tuotiin jo ”jouluvalot” tien ylle.
Uusi viiniteoria.
Usko tai älä, viereinen ravintola oli eilen ihan täynnä. Mistä kaikki ne ihmiset ilmestyivät? Osa oli selvästi lomailijoita, osa taas työmiehiä lähistöllä sijaitsevalta voimalaitokselta tai rakennustyömaalta. Me saimme alkupaloiksi salaatin, joka oli paikallisen, maailman parhaan oliiviöljyn ansiosta jotain muuta kuin tavallinen salaatti. Pääruoaksi mutustelimme villisian ribsejä ja perunoita, jotka jälleen kerran olivat erityisiä luultavasti sen oliiviöljyn ansiosta. Pullo tummaa punaviiniä, vettä ja kahvit. Kahdelta hengeltä meni 35 euroa. Yhteensä. Viinin osuus oli siitä kolmasosa.
Kaikki maistamamme punaviinit ovat olleet komeita. Kaikki ovat olleet Douron alueelta. Viineissä on väriä ja voimaa, niin että oliivejakin voi huoletta pistellä poskeensa ja viini kyllä jaksaa. Jotain erityistä tässä liuskekivisessä maaperässä on, unohtamatta tietysti autuaallista auringonpaistetta. Ja jokea, jonka pisarat ovat hyvin, hyvin laajalta alueelta, kauimmat Espanjan toiselta puolen asti. Tai jos viinin komeuden tekevätkin komeat maisemat, joiden halki joki matkaa? Komeat maisemat, komea viini?
Otsikon logiikka?
Niille, jotka eivät ole lukeneet muutama vuosi sitten kohua aiheuttaneita The Fifty Shades of Gray -kirjoja tiedoksi, että mr. Gray on jumalaisen komea, poskettoman rikas, äärimmäisen menestyvä kolmekymppinen harmaasilmä, jolla on uskaliaat seksimieltymykset. Ja helikopteri ja huvipursi. Hän saattaisi vallan hyvin seilata täällä sitten harmaahapsena.
Tuan vinkkipankki:
täydellinen maisemista nauttimiseen ja rauhoittumiseen
sopii pariskunnille, ikä ei ole haitaksi
liikuntarajoitteiset eivät pysty kulkemaan täällä, on jyrkkää ja korkeita rotvallinreunoja
jos haluat tietää lisää hotellista, klikkaa tästä Casa do Tua
lisätietoja ja valloittavia kuvia näistä huudeista näet klikkaamalla matkailusivustolle tästä.
Tiesittekö, että portviiniä on olemassa myös rosena? Mielenkiintoinen tuttavuus.
Quintoilla eli portviinitiloilla järjestetään kiertokävelyjä ja maistiaisia.
Matkafaktat:
Tähän mennessä lennetty: Helsinki – Madrid
Tähän mennessä ajettu (jos olisi menty suoraan paikasta toiseen mutta me vähän kerreltiin muita reittejä): Madridista El Burgo de Osmaan 165 km – Penafieliin 97 km – Valladolidiin 60 km – Toroon 66 km – Tuaan 217 km
Aikaa kulunut: 7 päivää ja yötä
Viinejä maistettu: monta punaviiniä, kaikki Dueron/Douron tai Toron alueilta, 1 valkoviini Ruedasta
Matka jatuu: Follow the story. Do we reach Porto and the Atlantic Ocean?
Auringon painuttua mailleen on aika kokoontua Plaza Mayorin kuppiloihin viinille ja tapaksille. Nämä herkut ovat Cafeteria Imperialista.
Voiko olla espanjalaisempaa paikannimeä kuin Toro? Toro on pienehkö, kuitenkin Ikaalista isompi kaupunki sillä laidalla Espanjaa, josta ei ole enää pitkä matka Portugalin rajalle.
Toro kököttää kukkulalla, jonka kupeessa virtaa Duero-joki. Toro lienee rakennettu linnoitukseksi. On ikivanhaa kirkkoa ja luostaria jyrkänteellä. Joki tekee tässä kohtaa mutkan.
Toron alue on yksi Espanjan virallisista viinialueista. Viereiset viinialueet ovat Rueda, joka tuottaa lähinnä valkoviinejä, ja Ribera del Duero, josta on peräisin mm. pitkään Espanjan kalleimman punaviinin titteliä kantanut Vega Sicilia.
Torossa on kuumaa. Nytkin ainakin 45 astetta, ellei enemmänkin, sillä varjossa on 39. Kyllä, kiitos säätiedotusten tiesimme sen, ja majoituimme hotelliin, jossa on uima-allas. Ulkona. En ole uimari-ihmisiä, mutta tämä uima-allas tuli tarpeeseen. Se virkisti, kun pahimman paahdeajan päätteeksi, joskus kuuden aikaan iltapäivällä uskaltauduimme pois ilmastointilaitteiden ääreltä ja ulos. Uiminen voi olla ihanaa, kun vesi on virkistävää, taivas sininen ja aurinko lämmittää pois Suomen talven luihin ja ytimiin varastoimat pakkaset.
Tällaisissa lämpötiloissa kasvavat Toron punaviinit. Ne ovat muhevia ja väriltään niin punaisia, että musta alkaa olla hyvä sana niitä kuvaamaan. Viinin reunan väri kertoo enemmän: violettireunaiset ovat nuoria viinejä, ruskeareunaiset vanhoja. Voimaa ja potkua riittää molemmissa. Sitä se aurinko saa aikaan.
Tulimme etsiskelemään erityisesti Matsun viinejä, koska sillä on vekkuli tapa nimetä viininsä. Nuorimman viinityypin etiketissä on valokuva klopista, nuorukaisesta, joka näyttää siltä, että on jo ikänsä työskennellyt viiniköynnösten parissa. Seuraava viini on äijä. Kolmas on ukko – ja voitte jo kuvitella, millainen kuva hänestä on pullon kyljessä: hattu päässä, uurteet kasvoissa, viisaus silmissä. Kloppia, Matsu El Picaro, saa monista Suomen Alkoista kympillä. Matsu El Recio, se äijä, on harvinaisempi, alle 20 euron viini kuitenkin. Ukkoa, Matsu El Viajo, on Alkon tilausvalikoimissa; Suomessa sillä on titteli Vuoden viini 2016. Kaikkia uskaltaisin suositella punaviinin ystäville (ei kuitenkaan Pinot Noir -tyyppisten punaviinien suosijoille…). Matsu on kait japania ja tarkoittaa ’odottaa’. On näitä jo odotettukin – tinta de toro -köynnökset ovat 70-80 -vuotiaita.
Baarien ikkunoissa ja seinillä oli eniten mainoksia viinistä, jonka nimesimme kissaviiniksi. Etiketissä vaanii joku musta kissaeläin, kenties pantteri, joka hiipii suoraan kohti katsojaa ja täyttää olemuksellaan koko etiketin. Samanlainen kuva voisi olla yhtä hyvin jossain miesten hajuvesimainoksessa tai luksustyylisten pitsipikkuhousujen mainoksena.Viini on Barbian; jotain ”mitalejakin” se on voittanut, vaikka hinta oli kaupassa alle 5 euroa. Todella hintansa väärtti! Torolaisessa baarissa lasillisen sai 1,5 eurolla ja tapakset kaupanpäälle.
Luomuviiniä tai sen paremmin mitään muutakaan luomua ei ole osunut silmiin täällä Madridin ja Barcelonan kansainvälisten cityjen ulkopuolisessa Espanjassa. Torossa Plaza Mayorin laidalla sijaitsevan Caféteria Imperialin tarjoilija järjesti meille tavallaan sokkomaistiaiset, kun tapasten kupeeseen pyysimme häntä valitsemaan meille kaksi erilaista, hyvää punaviiniä (valkoviiniä täällä tuskin edes on valikoimissa). Toinen viineistä miellytti erityisesti. En osaa kuvailla sitä sen paremmin kuin että väri mustanpunainen, tuoksussa tummia marjoja, vahva maku – kuten siis palttiarallaa kaikki Toron ja Dueron viinit – mutta joku siinä miellytti. Miellytti myös se, että viini paljastui luomuviiniksi, jollaisia en edes tiennyt täällä tuotettavan. Sitten, kun Alkoon saa alkaa tilata omia viinejä ilman ekstrakustannuksia, tilaan tätä. Tuskin sekään poskettoman kallis viini on, vaikka lasillinen maksoikin baarissa puolet enemmän kuin kissaviini, itse asiassa yli 2 euroa. Huu. Klikkaa Peña Rejas Ecologico.
Blondina humanistina päättelen, että kunnon punaviinin rypäleet tarvitsevat ainakin torolaisen 45 asteen lämpötilan kasvaakseen kunnollisiksi. Kuulemma miesten erektiokin on kunnollinen, jos se on 45 astetta (mahasta päin mitattuna). Minkä tiedenaisen maailma minussa menettääkään?
Toron vinkkipaketti:
– Torossa on paljon vanhoja rakennuksia, joiden avulla voi tutustua historiaan. Se on historiallisena paikkana merkittävä, sillä siellä allekirjoitettiin sopimus, jolla Espanja ja Portugali jakoivat keskenään latinalaisen Amerikan. Sulle-mulle.
– Mainittakoon nyt vielä kerran, että Torossa on kesällä kuumaa. Jos ei kestä lämmintä, ei kannata tulla tänne. Jos taas kärsii talvella Suomen pakkasista ja halua säilöä lämpöä ytimiinsä, this is the place to be.
– Maisemahotelli Juan II on ihana. Uima-allasalue on vähän kulahtanut ja uima-altaan portaiden ruuvit löystyneet, mutta sisällä on siistiä ja viileää. Siis sekä uima-altaassa että sisällä hotellissa Juan II.
– Hotellin ruoka oli ehkä kehnointa, mitä ikinä olen Espanjassa saanut. Pihvi oli maukas kylläkin. Herra maistoi hotellin näköalaterassilla pienten panimoiden paikallisia oluita – sellaisethan ovat Suomessa suurta huutoa ja herkullisia. Näitä en suosittele. Eikä hänkään. Näköalaterassia sen sijaan suosittelemme sekä me että kymmenet ja kymmenet ihmiset, jotka kansoittivat sen joka ilta päivän kääntyessä yön puoleen.
– Sunnuntaina Toron kokoisissa paikoissa on melko hiljaista. Maanantaina lähes kaikki paikat ovat kiinni myös. Tosin Hopsu löysi perinteistäkin perinteikkäämmän parturin, jossa hän myös ajatti partansa. Mutta se onkin ihan toinen stoori. 🙂
Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.
Matkafaktat:
Tähän mennessä lennetty: Helsinki – Madrid
Tähän mennessä ajettu: Madrid – El Burgo de Osma – Penafiel – Valladolid – Toro eli noin 398 km + satunnaiset matkamutkat
Tähän mennessä aikaa kulunut: 6 päivää ja yötä
Tähän mennessä maistettu: noh, nyt alan seota laskuissa mutta 12 Ribera del Dueron punaviiniä, 1 Ruedan valkoviini ja 6 tai 8 Toron punaviiniä.
Matka jatkuu: Follow the story. Next stop in Portugal!
Onneksi oltiin Duero-jokea myötäilevässä reissussamme heinäkuussa. Onneksi ehdimme syödä elämämme parhaan lounaan, ennen kuin kokki lähti olympialaisiin. Siellä hän on kuudetta kertaa kokkailemassa Espanjan Olympia-komitealle ja edustusvieraille. Onneksi hän, siis Paco Martinez, ehti sitä ennen kokata meille. Ja moiskauttaa minulle pusun poskelle!
Duero-joki kurvaa Valladolidin kaupungin alapuolelta, joten poikkesimme kaupunkiin kyläilemään ystäväperheen luo. Oli perjantai, ja meidät vietiin kaupungin katselun lomassa lounaalle ravintolaan nimeltä La Criolla. Menimme sinne tarkoituksella syömään tablas, jollaisen muistan syöneeni siellä joskus parikymmentä vuotta sitten aikaisemminkin. Mainio ruoka: lankun päällä tarjotaan mitä moninaisempia herkkuja – tuoreita jättikatkarapuja, mainiota mustekalaa, rapeaa mutta mehevää härän sisäfilettä, karitsan kyljyksiä, herkullisia sieniä, taivaallista tankoparsaa, tikkuperunoita, muhevaa majoneesia, salaattia…
Viininä nautittiin ribera del duerolaista punaviiniä. Erinomainen yhdistelmä. Onneksi pääsin kiittämään kokkia. Ja sain häneltä pusun. Hurmaava, charmatti herrasmies.
Ystäväperheen luona kokattiin espanjalainen illallinen. Erikoista siinä oli mikrossa (osin) tehty tortilla de patatas. Jos tuntisitte isäntämme Juan Vicenten, ette uskoisi lukemaanne; hän ei yleensä ole mikroaaltouunikokki! Mutta perinteisen tortillan valmistamisen sotkuisuus – öljyä menee paljon ja räiskyy ympäriinsä – sai hänetkin kehittelemään mikrotortillan. Menestyksekkäästi, joten hän opetti sen meillekin. Ja täten jaan nyt jo kotosalla kokeillun ja kelvoksi testatun reseptin eteenpäin. Näin siis teet perus tortilla de patatasin mikrossa:
Kuori ja viipaloi 4 isoa perunaa ja 1 iso sipuli.
Laita ne muovikulhoon, lorota päälle palttiarallaa max. puoli desiä oliiviöljyä. Mikrota 15 min. täysillä.
Sotke toisessa kulhossa 4 luomukananmunaa ja suolaa. Kun mikro on piipattanut perunoiden varttin merkiksi, sekoita kananmunat perunoiden joukkoon.
Laita 22-senttiselle teflon-pannulle tilkka oliiviöljyä ja kaada peruna-munaseos siihen. Paista melko miedolla lämmöllä, kunnes pinta on hyytynyt. Käännä tortilla lautasen avulla. Paista toista puolta hetki. Älä päästä kuivaksi koppuraksi vaan ota tortilla tarjolle ajoissa. Sitä ei tarvitse tarjota kuumana, joten jäähtymistä ei tarvitse varoa kuten suomalaiskansallisten keitettyjen perunoiden kanssa.
Enjoy. Kupeeseen käy joko leivänpala, ja/tai punaviini, jamon serrano (Pirkka Parhaat Jamon Serrano on mainiota ja saatavilla luultavasti ympäri Suomen koska Ikaalisissakin…), chorizo-makkara (sama suositus Pirkka Parhaista), kasvikset ja vihersalaatti, sekä luonnollisesti oliivit. Vihreät.
Matka jatkuu. Seuraavaksi nokka kohti länttä, viinialueelle nimeltä Toro. Toro = härkä? On siinäkin paikannimi. Jahas. Sääennuste näyttää +36. Ei paleltane.
Tortilla de patatas (mikroaaltouuniversio), jamon serranoa, vihreitä oliiveja ja patonkia. Viini ei näy kuvassa, mutta kyllä se oli Ribera del Dueron alueelta 🙂
Matkafaktaa:
Tähän mennessä lennetty: Helsinki – Madrid
Tähän mennessä ajettu: Madrid – El Burgo de Osma – San Esteban de Gormaz – La Vid – Penafiel – Vega Sicilia – Valladolid eli noin 332 km + satunnaiset matkamutkat
Tähän mennessä maistettu: 12 Ribera del Dueron punaviiniä ja 1 Ruedan valkoviini
Tähän mennessä koettu: Hopsun elämän paras lounas.
Matka jatkuu: follow the story. Next stop Toro.
Bottoms up! Jääkylmää orujoa palanpainikkeeksi. UUh. Se on kuin pontikkaa. PS. Ravintola La Criollan sali, jossa ruokailimme, oli nimetty ja koristeltu tanssija Marienman mukaan. Lisätietoja löydät täältä.
Raavaat miehet juovat terassilla punaviiniä päiväsaikaan. Kaikki juovat terassilla punaviiniä keskellä päivää. Melkein kaikki – myönnetään, että joissain pöydissä näkyy olutlaseja. Lämpötila on +29 varjossa. Ei, punaviini ei ole ilmaista 🙂 m
Janoiset turistit ja tapakset Penafielissä lounasaikaan. Tuoretta kalaa saa keskellä Espanjaakin. Nam.
utta ei ollakaan Suomessa vaan Penafiel-nimisessä kaupungissa palttiarallaa keskellä Espanjaa. Kaupungin läpi virtaa Duero-joki. Ja me olemme Duero-tutkimusmatkalla. Ribera del Duero on maineikas viinialue – ja sen huomaa esimerkiksi punaviinilasien määrästä.
Vaikka olen kuulu viimetipan ihminen, marssimme illalla ajoissa ravintolaan, johon meillä on pöytävaraus klo 21. Ovi ei aukea. Mitä? Kiskomme ovenkahvasta. Herra taitaa koputtaakin. Ei aukene ovi. Viereisestä kyltistä selviävät aukioloajat. Niinpä tietysti. Ravintola aukeaa vasta klo 21. Niinpä tietysti. Suomalaiset olisivat siihen aikaan jo telkkarin ääressä uutisia tuijottamassa ja nukkumaan menossa. Mutta täällä ilta vasta alkaa viiletä hehkuvan auringonpaisteen jäljiltä ja ihmiset vähitellen kaivautuvat ulos koloistaan. Baarit täyttyvät aperitiivien (jotka toki voivat olla vettä tai limuja) nauttijoista ja pikkusuolaisten tapasten syöjistä. Lapsia, mummeleita ja kaikkea siltä väliltä alkaa ilmestyä katukuvaan. Aurinko sanelee espanjalaiset ruokarytmit.
Ruokailua odotellessa oli aikaa leikkiä joulupukin tuomalla selfiestickillä 🙂
Lechazo churro asado on ruokamme tänään. Jos sitä halusi, piti se tilata jo pöytävarauksen yhteydessä, ja mehän tilasimme. Sitä varten me tulimme tänne. Tämä on the paikka syödä pitkään uunissa haudutettua karitsaa, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on niin maukasta, että mitään muuta ei tarvita. Salaatin taisimme syödä alkupaloiksi.
Tällaisessa paikassa ja tällaisen ruoan, maitokaritsan, kanssa pitää maistaa se ehkä mahdollisesti maailman paras viini. Vega Sicilia. Se on kasvanut, valmistettu ja kypsynyt Vega Sicilian viinitilalla, Vega Sicialian minimaalisessa kylässä noin kuusi kilometriä jokea länteen päin. Sieltä se on upeine aromeineen lipunut tänne ylemmäs tarjoiltavaksi maitokaritsan kera juuri meille.
Nyt ollaan ns. jännän äärellä. Mitä jos kallis ja kuulemma yksi maailman parhaista viineistä onkin pettymys? Ei se ole. Valbuena 2010 on suuri viini. Valloittava. Perusteellisesti dekantoituna oivallinen nautinto. Tuntuu erityiseltä. Wau. Tällaista kai maailman parhaat viinit saavat aikaan.
Ravintola on mylly. Joen haara virtaa sen alta, ja lasitetun lattiaosan alta näkee myllykoneistoja. Kaunista.
Penafielin korkeimmalla kukkulalla on linna. Satulinna! Siinä on muurit ja tornit ja kaikkea, mitä kunnon linnassa pitääkin. Tämä on valkokivinen, alun perin 900-luvulla rakennettu ja kait Espanjan kapein linna: se on ihan pitkulainen, ehkä vain 20 metriä leveä – mutta niin on kukkulakin, jolta linna alapuolelle levittyvää pientä kaupunkia vartioi.
Linnan sisällä voi päästä linnakierrokselle tai viinimuseoon Museo Provincial del Vino. Museo on ihan kiva, mutta kyllä nykyajan museoilta jo odottaa enemmän kuin vitriinejä, infotauluja, paria videoskriiniä ja elokuvateatteripalloa, jolla pyörii neliminuuttinen viinileffa. Mielenkiintoisinta museossa olivat hajuaistitesterit: pöntöt, joiden kantta pyöräyttämällä sai nuuhkia jotain viineille tyypillistä tuoksua kuten ruusua, vadelmaa, kanelia, ja vieressä oli pienen kannen alla kyltti, josta näki oikean vastauksen. Miljoona kertaa parempi viinimuseo on kuitenkin lähellä Riojaa Brionesissa. Guuglaa Vivanco. Suosittelen sitä: siellä kasvaa yksi jokaista maailman viiniköynnöslajiketta ja näytillä on tuhansittain pullonavaajia. Se on vaikuttava museoksi.
Mutta Penafielin läpi virtaa Duero, joki, jota olemme päättäneet seurata tällä reissulla, vaikka mitä kaikkea muuta mielenkiintoista mieleen pulpahtaisi. Tällä kohtaa Duero on jo ihan joen kokoinen – virtauksiakin näkyy. Vesi ei kaikin paikoin näytä sadunhohtoisen kauniilta, mutta mitäpä tuosta. Pääasia on, että nämä tienoot toimivat tunnustettuna viinialueena. Ribera del Duero. Me like.
Matkafaktaa:
Tähän mennessä lennetty: Helsinki – Madrid
Tähän mennessä ajettu: Madrid – El Burgo de Osma – San Esteban de Gormaz – La Vid – Penafiel 177 km + 95 km
Tähän mennessä maistettu: 9 Ribera del Dueron viiniä
Tykkään kyllä ruoasta ja monenlaisista mauista, mutta makeat eivät ole koskaan olleet intohimoni. En erityisemmin välitä jälkiruoista – kahvi on paras jälkkärivaihtoehto. En erityisemmin välitä makeista viineistä, vaikka ne olisivat kuinka kalliita Sauterneseja. Enkä portviineistä, jotka kuitenkin ovat klassikko esimerkiksi tumman suklaan kanssa nautittavaksi. Miten minun käy Portossa, joka on portviinin pääkaupunki?
Viiniseikkailuja 
Viimeisimmät kommentit